Kuva: Maksym Kaharlytskyi / Unsplash

Pelko on kehomme primitiivitoiminto. Se on hermostomme tapa reagoida käsillä olevaan uhkaan, vaaraan tai epävarmuuteen. Pelko on hermoston ja hormonien tanssi, jonka perimmäinen tarkoitus on turvata elossa säilyminen.

Pelon hermostollinen järjestelmä on kehittynyt vastaamaan hyvin konkreettisiin, hengenvaarallisiin tilanteisiin. Autonominen hermostomme ei erota, onko uhka fyysinen ja välitön vai moderni ja symbolinen. Aivomme elävät yhä kivikaudella, vaikka uhkat ovat vaihtuneet petoeläimistä ja dinosauruksista esimerkiksi siihen, uskallanko ottaa puheeksi työehtoihin, jaksamiseen tai kohteluun liittyviä kysymyksiä.

Terve, mittasuhteessa pysyvä pelko saa meidät varuilleen ja auttaa arvioimaan tilanteita harkiten. Jatkuva pelko sen sijaan kuormittaa hermostoa, kaventaa toimijuutta ja voi johtaa uupumiseen ja sairastumiseen.

Esittävän taiteen parissa työskentelevälle freelancerille jatkuvassa hälytystilassa eläminen on usein valitettavan tuttua.

Pelon vastakohtana pidetään usein rohkeutta. Rohkeus ei kuitenkaan ole pelon vastatila vaan kykyä toimia pelosta huolimatta. Neuropsykologian näkökulmasta pelon vastakohta on turvan kokemus – levollinen kehon ja mielen tila, jossa uhkaa ei ole. Tästä tilasta käsin taiteilija voi optimaalisimmin keskittyä olennaiseen: taiteelliseen työhön, läsnäoloon, riskinottoon ja rajojensa ylittämiseen.

Työehtoneuvonta turvaa rakentamassa

Freelance-asiantuntijan tehtävässäni toimin kehittämis- ja vaikuttamistyön ohella myös taiteellista työtä tekevien työehtoasiantuntijana. Kun aloitin Temessä taiteilijoiden psyykkisen jaksamisen tukemiseen keskittyvässä hanketyössä, sanoin ottavani mielelläni myös edunvalvonnan osaksi työnkuvaani. En oikein tiedä, missä taiteilijan psyykkistä jaksamista voisi tukea konkreettisemmin kuin työehtoihin liittyvien kysymysten äärellä.

Kyse ei todella ole vain työsopimusten tarkistamisesta tai työehtoihin liittyviin kysymyksiin vastaamisesta työehtosopimukseen nojaten. Neuvonnan sisällöllinen spektri kattaa kaiken taiteilijan moninaiseen työelämään ja toimeentuloon liittyvän, mutta ennen kaikkea kyse on ihmisen kohtaamisesta.

Usein tärkeämpää kuin yksittäinen neuvo on tarjota apua kysyvälle ensin kokemus siitä, että minä olen tässä sinua varten. Muistutan usein myös hyvin konkreettisesti, että liittoon yhteyden ottaminen on aina luottamuksellista ja että mikään asia ei etene mihinkään ilman jäsenen omaa tahtoa. Usein vasta, kun turvaa on vahvistettu riittävästi, pelon väreily väistyy ja voidaan siirtyä itse asiaan.

Kuluneiden kohta kahden vuoden ajan olenkin pohtinut työehtoneuvonnan yhteydenottojen äärellä yhä uudelleen: Miksi me taidetyötä tekevät pelkäämme niin kovasti? Miksi pelkäämme pitää kiinni oikeuksistamme, vaatia yhdessä neuvoteltujen työehtojen ja sopimusten noudattamista tai inhimillisesti kunnioittavaa kohtelua?

Miksi me taidetyötä tekevät pelkäämme niin kovasti?

Pelko ei ole vieras käsite minulle itsellenikään taidetyön kontekstissa. Onnekseni, suurimman osan urastani olen työskennellyt etuoikeutetusti rakenteiden suojissa. Teattereissa on tai ainakin tulisi olla selkeät askelmerkit sille, miten pelkoa aiheuttavia tilanteita lähdetään purkamaan. On luottamushenkilöjärjestelmä ja työsuojeluvaltuutetut ja, jos hyvin käy, esihenkilöasemassa ihminen, jolle voi puhua kaikesta. Tosin aina nämäkään rakenteet eivät estä asiatonta kohtelua, niin kohdallanikin kävi. Alkuun en rakenteita ihan edes hahmottanut, ja toisaalta vastavalmistuneelle tanssijalle kynnys asioiden esille tuomiseen ja pelon näkyväksi tekemiseen oli vain liian korkea.

Edellä kuvatun kaltaisia rakenteita ei vapaalla kentällä ole ja siksi koenkin freelancereiden työehtoneuvonnan syvästi merkitykselliseksi työksi.

Pelko rakenteellisena kokemuksena

Pelko ei synny tyhjiössä, eikä se ole yksilön henkilökohtainen heikkous. Pelko on pitkälti rakenteellinen ja opittu kokemus. Taiteellinen työ on monella tavalla poikkeuksellista suhteessa muuhun työelämään: sitä pidetään kutsumuksena, intohimona ja jopa elämäntehtävänä. Kun työ kytkeytyy näin vahvasti identiteettiin, ristiriidat eivät ole vain ammatillisia vaan syvästikin henkilökohtaisia.

Jos taiteen tekemistä ei mielletä työksi, on myös vaikea ymmärtää työelämää koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia. Tiedon puute altistaa pelolle: on helpompi vaieta, jos ei tiedä, mitä voi tai tulee vaatia. Työelämätaidot, mm. omaa taidetyötä koskevien työehtojen ymmärtäminen, vaativat paneutumista, mutta se vapauttaa lopulta energiaa siihen kaikkein rakkaimpaan – taiteen tekemiseen. Tieto on valtaa, eikä sitä kannata luovuttaa toisille, jos sen voi saada ja pitää itsellään.

Tiedon puute altistaa pelolle: on helpompi vaieta, jos ei tiedä, mitä voi tai tulee vaatia.

Freelancerille epävarmuus on rakenteellisesti pysyvää. Työsuhteet ovat lyhyitä, toimeentulo pirstaleista ja tulevaisuuden näkymät useilla valitettavan sumuisia. Kun seuraava työ voi olla kiinni yhden ihmisen hyvästä tahdosta, yhdestä suosituksesta tai yhdestä valintapäätöksestä, hermosto voi pysyä pitkiäkin aikoja jatkuvassa hälytystilassa. Turvattomuuden kokemus ei ole poikkeus, vaan monille normalisoitunut tila.

Tällaisessa asetelmassa oikeuksien puolustaminen näyttäytyy helposti riskinä. Mitä jos minut koetaan hankalaksi? Entä jos ovet sulkeutuvat, kun avaan suuni? Vaikka tieto oikeuksista olisi olemassa, keho ja mieli viestivät toista: älä nosta päätäsi, pysy hiljaa ja näkymättömänä, sopeudu.

Alitajunnasta nousevilla peloilla on kova ääni ja ne vyöryvät voimalla ajatuksiksemme. Vaikka pelot olisivatkin todellisuudessa omalla kohdalla epärealistisia, edellä kuvattu uhka on alalla todellinen, ja siksi näkymättömyyden vaade kuiskii olevansa perusteltu. Esittävän taiteen alan hierarkkisuus, epäselvät vallan rakenteet ja hauraat johtamistaidot vahvistavat pelkoja. Jos ei ole selvää, kuka päättää mistä ja missä, pelko tuntuu yllättäen turvallisemmalta kuin oikeuksien puolustaminen.

Kuitenkin on hyvä muistaa, että valtaosa esihenkilöistä- ja valta-asemassa olevista varmasti osaa arvostaa epäkohtien esiin nostamista ja rakentavaa keskustelua vaikeistakin aiheista. Kysymys on toki aina myös siitä, miten asiat tuodaan esille. Jos asettuu hetkeksi toisen asemaan: Eikö valtaa käyttävä henkilö haluaisi tietää, jos jossain on korjattavaa? Eivätkö haastavat kohdat ole myös mahdollisuus kasvuun – niin esihenkilön tehtävässä, taiteilijana kuin ihmisenä?

Ottaessamme asioita esille jaamme itsellemme merkityksellistä, osoitamme inhimillisyytemme ja otamme riskin. Mutta samalla avaamme oven toiselle samaan mahdollisuuteen. Pelon takana vastaan voi tulla myös kiitos. Vaikka kiitoksen mahdollisuus näyttäytyisi mitättömän pienenä, on se hyvä tiedostaa. Jokainen rohkeasti eteenpäin viety asia on muutoksen alku. Myös valta-asemassa olevat voivat pelätä, ja siksi rakentava keskustelun avaus voi tarjota heille turvan, jota hekin tarvitsevat.

Hiljaisuuden kulttuuri ja kiitollisuuden vaatimus

Taidealalla elää sitkeästi ajatus siitä, että työstä tulee olla kiitollinen – mahdollisuudesta, näkyvyydestä, kokemuksesta, palkasta. Kiitollisuuden vaatimus kääntyy helposti vaikenemiseksi ja on toisinaan jopa eksplisiittisesti vaadittua. Kun työpaikka tai projekti esitetään etuoikeutena, neuvotellut työehdot näyttäytyvät kohtuuttomina vaatimuksina, jotka rikkovat oletettua ja toivottua nöyryyttä.

Kun työpaikka tai projekti esitetään etuoikeutena, neuvotellut työehdot näyttäytyvät kohtuuttomina vaatimuksina, jotka rikkovat oletettua ja toivottua nöyryyttä.

Taidetyössä raja työn ja henkilön välillä on usein häilyvä. Kritiikki työehtoja ja työ ntekemisen tapoja kohtaan voidaan kokea ja tulkita helposti kritiikiksi ihmistä tai taiteellista panosta kohtaan. Tämä tekee palautteen antamisesta ja epäkohtiin puuttumisesta henkisesti raskasta puolin ja toisin. Pelko ei ole vain pelkoa työn menettämisestä, vaan pelkoa ihmisenä ja taiteilijana torjutuksi tulemisesta.

Yksilöllistetty vastuu ja kollektiivisuuden hauraus

Moni taidealan toimija työskentelee yksin ja omissa pienissä verkostoissaan. Kollektiiviset rakenteet ovat olemassa, mutta arjessa vastuu selviytymisestä jää yksilölle. Kun jokainen neuvottelee omat sopimuksensa, puolustaa omia rajojaan ja tekee omat kompromissinsa, syntyy kulttuuri, jossa ongelmat näyttäytyvät helposti henkilökohtaisina epäonnistumisina eivätkä rakenteellisina epäkohtina.

Tämä yksilöllistäminen ruokkii pelkoa. Yksin riskin ottaminen tuntuu suuremmalta. Kun kokemuksia jaetaan, jaetaan myös turvaa. Juuri tässä liittojen, vertaistuen ja yhteisten rakenteiden merkitys korostuu: ne eivät ole vain juridisia tai hallinnollisia toimijoita, vaan turvaa tarjoavia yhteisöjä.

Turvan vahvistaminen muutoksen edellytyksenä

Jos pelon vastakohta on turvan kokemus, on muutoksen ytimessä kysymys siis turvasta – ei vain tiedosta. Pelkkä työehtojen tuntemus ei riitä, jos hermosto on jatkuvasti ylikuormittunut. Tarvitaan kokemuksia siitä, että oikeuksien puolustaminen ei johda rangaistukseen, hylkäämiseen tai työuran loppumiseen. Tämän tulisi olla koko esittävän taiteen kentän yhteinen tavoite.

Turvaa syntyy, kun ihminen kokee tulevansa kuulluksi, kun hänen kokemuksensa otetaan todesta ja kun vastuuta aletaan kantaa yhdessä. Usein jo se, että uskaltaa sanoa ääneen pelkonsa, keventää sen otetta. Rohkeus nousee esiin vain turvan kokemuksen kautta.

Pelon tunnistamisesta kohti toimijuutta

Pelon tunnistaminen ja tunnustaminen on ensimmäinen askel kohti toimijuutta – niin yksilö- kuin yhteisötasolla. Kun ymmärrämme, että pelko ei ole henkilökohtainen heikkous vaan seurausta ympäristöstä, voimme alkaa kysyä: mitä rakenteita pelko palvelee, ja kenen vastuulla muutos on?

Kenenkään ei pitäisi joutua valitsemaan toimeentulon ja ihmisarvoisen kohtelun välillä. Kun pelon tilalle rakentuu turvaa syntyy tilaa toimia, neuvotella ja pitää kiinni yhdessä sovituista ehdoista. Se puolestaan ruokkii elinvoimaista, uutta luovaa, rohkeaa ja ennakkoluulotonta taiteen tekemistä. Se ei ole vain yksilön etu, vaan koko esittävän taiteen alan elinvoiman edellytys.

Jokainen taidetyön valinnut on lähtökohtaisesti selättänyt pelon. Hän on tietoisesti valinnut intohimosta ja rakkaudesta käsin elämälleen suunnan, jonka tietää erittäin todennäköisesti rakentuvan epävarmuudelle. Tämä itsessään on jo valtavan rohkea teko, johon kaikki eivät pysty.

Siksi siihen on hyvä palata aika ajoin, erityisesti silloin, kun pelko alkaa kaventaa toimijuutta: miksi luovuttaisin pelolle nyt, kun olen jo tänne asti tullut?

Kirjoittaja on Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton freelance-asiantuntija, tanssitaiteilija ja taiteilijoiden psyykkinen valmentaja. Hän työskenteli lähes 20 vuotta tanssijana Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmässä, Helsinki Dance Companyssa.

Artikkeli on julkaistu tanssi-ja sirkustaiteilijoiden jäsenlehti Liitoksessa 8.12.2025.

https://www.teme.fi/fi/liitos/miksi-pelkaamme-vaatia-oikeuksiamme/